En tiedä tuliko tuosta otsikosta nyt vähän turhan pelottava, mutta viittaan sillä siis kuuluisaan saksalaiseen kylttiin, joka tarkoittaa siis vapaasti suomennettuna tämän artikkelin otsikkoa, työnteko tekee vapaaksi. Näin haluan uskoa kaiken tämän koulukiireen keskellä. Päälle vielä lähestyvä jouluhössötys – välillä on vaan pakko mennä hiljentymään lähikirjastoon.

 

arbeit-macht-frei

Syksykin mentiin sellaista kyytiä että oksat pois. Ei puhettakaan, että olisi jotain blogia ehtinyt päivitellä, enpä tätä teekään kuin omaksi ilokseni. Toki jos tätä joku muukin lukee, niin en pane siitä pahakseni. Onneksi kaiken kiireen (pitäisi) hellittää vuodenvaihteen jälkeen taas ”normalille” tasolle, jossa silti juostaan pää kolmantena jalkana. Oravanpyörästä toiseen, samalla kun viimeinen koulukirja menee kiinni niin pitäisi siirtyä hetkeksi työelämään kesätöiden muodossa. Olen jo välillä selannut työkkärin sivuja, josko jotain todella mielenkiintoista kesätyötä olisi tarjolla jo nyt. Muillekkin kesätöitä etsiville, työkkärin sivujen lisäksi kannattaa katsella myös oikotie. Välillä myös sinne ilmestyy jotain, jota ei työkkärin puolella ole ollenkaan.

Vähän hauskuutti nuo omat kategoriat näissä kirjoituksissa, käytännössä kaikki ovat vuodatusta, opiskelua ja pohdintaa. Minkäs sille voi, ne nyt vaan sattuvat näyttelemään elämässäni melko suurta roolia. Ehkä joskus tuohon saisi vielä ”lomalla” kategorian, viimeistään varmaan sitten haudassa, hehe. Pitää vaan toivoa että opiskelut tuottavat tulosta ja joskus olen iso ja rikas ja asun suuressa linnassa.

Seuraava postaus menee taas varmaan melko pitkälle ensivuoteen, katsotaan vieläkö silloin olisi elävien kirjoissa. Nyt vaan tuntuu siltä, että stressiä on todella paljon, yksi iso tuo joulu. Lahjaa jos jonkinlaista pitäisi ostaa ja samalla osata myös toivoa, puhumattakaan siitä hektisestä menosta joka ennen aattoa vallitsee. Katsellaanpa taas joskus.

Kotikuntani yliopistolla on täysin mahdotonta olla törmäämättä vanhoihin tuttuihin tai niihin niin kutsuttuihin ”hyvän päivän tuttuihin” jotka kyllä tunnen, mutta joiden kanssa en ole (tai en halua :D) viettänyt aikaa liiemmin. Aina välillä sen tuikitavallisen ”moi”:n jälkeen joku saattaa udella, että mitä minulle kuuluu. Me suomalaiset taidamme kaikki olla vähän sellaisia ”hyvää” kansaa, ettemme liiemmin tällaisista uteluista piittaa. Huomaan todella usein myös itse toteavani vain, että hyvää, kysymättä edes vastapuolelta miten hänen viimeaikainen elämänsä on kulkenut. Joku ehkä ajattelee että olen kylmä, minä itse lähinnä en vain oikein osaa avautua käytännössä tuiki tuntemattomalle henkilölle omasta elämästäni ja sen mahdollisista vaikeuksista.

Minulle läheisimmät ystävät ovat niitä, joille voi kertoa aivan mitä tahansa, oli se sitten hyvää taikka huonoa. Asia toimii heidän kanssa samalla tavalla myös vastavuoroisesti, he voivat kertoa minulle jos jokin asia ei olekaan hyvin. En ole sellaista uteliasta kyselijätyyppiä, joka kaikkien kuullen käy läpi viimeiaikaisia tapahtumia, kuka on yhdessä kenenkin kanssa, ketkä taas erosivat tai ketkä eivät osaa päättää olisivatko yhdessä vai eivät.

Merkitsin tämän postauksen ”vuodatus” kategoriaan ihan vain siksi, että asia tavallaan on viimeaikoina alkanut hieman häiritsemään. Myönnän toki olevani itsekin utelias, mutten todellakaan kyllä kysyisi (lähes) ventovieraalta ihmiseltä mitään smalltalkin ”miten menee” kummempaa. Hyväksyn myös ne ”mitäs tässä, perus” tai ”eikait ihmeellistä” vastaukset, jonka jälkeen keskustelut ovat yleensä kääntyneet opiskelujen etenemiseen tai muuhun kevyeen.

Huomaan joskus, etteivät aivan kaikki ole hyväksyneet tai omaksuneet tätä smalltalk-kulttuuria. Osalta se ei vaan luonnistu, ei sitten mitenkään. Miksipä sitä väkisin suotta yrittämään, ehkä se kumpuaa ja löytyy sieltä vanhemmalla iällä, tai ei koskaan. Joku nyt sitten tätä lukiessaan suuttuu ja ihmettelee etteikö minulle mikään sitten kelpaa. Kelpaa toki ja olen kaikesta huolimatta tämänkin asian suhteen melkolailla avoin. Toivon kuitenkin, ettei elämäni mene koskaan siihen että kaikki kuulumiseni ovat vain facebookissa. Tätäkin olen joskus huomannut, että kenenkään kuulumiset eivät edes kiinnosta, kun kaiken voi vain huomata katsomalla henkilön facebook seinää. Ehkäpä joskus päädymme siihen, ettei minnekään tarvitse enää kotoaan liikkua – opiskelut voi hoitaa etänä ja kuulumiset näkee facebookista.

”Katoppa kuka on tinderissä, eikse oo varattu?” ”taas uus mätsi – ai tää onki tää naapurin kake, se 60-vuotias ikinuori…”

Rakas päiväkirja, välillä en vain jostain yksinkertaisesta syystä ymmärrä tätä elämää. Enkä sitä niin kutsuttua nykynuorisoa, joita mekin taidamme olla, halusimme sitä tai emme. Usein luennolla kuulen tämän kirjoituksen alussa olevia totemuksia, joskus hieman eri muodoissaan. Älypuhelinsovellus tinder tuskin minkäänlaisia esittelyjä kaipaa. Siitä on tullut jo ihan yleisesti hyväksyttävää, että välillä kahvittelun lomassa swaippailet erinäköisiä tyyppejä vasemmalle tai oikealle, riippuen heidän naamataulustaan. Tämä äärimmäinen pinnallisuus alkaa välillä jopa ärsyttämään – eivätkö ihmiset todellakaan löydä enää toisiaan ilman jotain typerää sovellusta? Miten vanhempamme tai isovanhempamme ovat löytäneet toisensa – eivät ainakaan tinderin avulla.

Osalle (ja varsinkin naisille!) tinder tuntuu olevan kuin muurahaisfarmi. Välillä katsotaan mätsit ja vastaillaan miesten tylsääkin tylsempiin viesteihin. En ole vielä tähän päivään mennessä tavannut yhden ensimmäistä pariskuntaa, jotka olisivat toisensa löytäneet pelkästään tinderin avulla. Tinderin idea on muutenkin mennyt täysin pilalle näiden ”oon vaan kattelemassa” tyyppien kanssa, joiden mielestä kys. sovelluksella on helpointa määritellä oma ja nykyinen markkina-arvo, mätsien määrässä mitattuna. Heillä ei ole pienintäkään aikomusta edetä kenenkään kanssa yhtään pidemmälle, senkus vain katselevat. Parhaimmat tapaukset alkavat vielä välittömästi juoruilla ja levitellä kaikenlaisia arvauksia siitä, miksi juuri X on tinderissä. Tinderin alkuaikoina sitä käyttivät vain sellaiset, jotka oikeasti jotain etsivät. Nykypäivänä on yhtä luonnollista omistaa facebook profiili, kuin olla tinderissä (ja tinderihän vaatii facebook-profiilin, heh :D)

Itse tinderöintiä sivusta seuranneena en kyllä aio moista sovellusta asentaa ikinä puhelimeeni. Onhan pariutumiselle tarjolla varmasti miljoona muuta vaihtoehtoa, joissa ei heti arvostella tai valikoida ihmisiä sen perusteella, miltä he näyttävät. En tiedä olenko nykymaailmassa yksin asiani ja ajatusteni kanssa, mutta minulle ihmisessä merkitsevät muutkin kuin ulkonäkö. Muistan jostain irc-gallerian (http://www.irc-galleria.net) kultaisilta ajoilta yhteisön, jonka nimi oli osuvasti ”ulkonäköön ihastutaan – sisimpään rakastutaan”. Mielestäni tässä lyhyessä sananparressa on kätkettynä todella paljon viisautta.

Tätä kirjoitusta oli inspiroimassa löytämäni, mitä ilmeisimmin satiirinen nettisivusto panokaveri.net, jonka puolikoomisen artikkelin ”löydä seksiseuraa internetistä!” vahingossa löysin (ja luin :D…): (http://www.panemaan.fi/artikkelit/loyda-seksiseuraa-internetista/). Ei kannata kysyä että miten ja mistä kyseisen sivun edes löysin – ilmeisesti tylsällä illalla oli jotain tekemistä asian kanssa…

Moni varmasti tietää sen fiiliksen ja tunteen, kun päivisin päässä pyörii niin paljon ajatuksia, että tekisi melkein mieli huutaa niitä vaikka ääneen, muttei vaan millään kehtaa. Olen joskus pienempänä pitänyt päiväkirjaa, mutta sen päivittäminen jäi kun tuli näitä bloggereita ja livejournaleita yms yms…

Ajattelin, että olisi ihan kiva purkaa omia ajatuksiaan vapaasti jonnekin, nämä nyt eivät mitään valtionsalaisuuksia ole, jos vaikka joku tänne joskus jotakin kautta eksyy ja vaikka jotain lukeekin :)

Vaikka ehkä aika tavallisen (?) nuoren naisen tapaan fanitan ja seuraan kyllä muotia ja erilaisia muotiblogeja / bloggareita sekä youtube-videoita, en itse koe että minun täytyisi jotenkin eistellä mitä päivittäin päälleni laitan. Tuskin se ketään oikeasti niin suuresti edes kiinnostaisi, minulle on tärkeintä että itse viihdyn vaatteissani ja tunnen oloni itsevarmaksi. Jotenkin sitä varmasti tuntisi aina myös huonoa omatuntua siitä, ettei ole blogia hetkeen päivitellyt. Siinä saisi sitten samalla tasapainoilla ”blogielämän” ja tavallisen elämän välillä, en välttämättä haluaisi olla se josta ihmiset puhuisivat että ”tuolla se Saara taas menee poikaystävänsä kanssa!”. Varsinkin muutamat indiedaysin (http://www.indiedays.com) blogaajista moni tuntuu olevan jo melkein suuremman luokan julkkis. Ehkä tämä minulle sallittakoon, ainakin tämän kerran. Kukapa sitä tietää, jos oikein innostun blogia päivittelemään ja joku kaunis päivä perustan tällaisen muotiblogin…

Tämän kirjoituksen otiskoksi valikoitui tylsääkin tylsempi klisee ja nykyisellään nelosen tv-ohjelman nimi. Oli se kirjallisen päiväkirjan pitäminen siitä mukavaa puuhaa, ettei tarvinnut välittää turhia siitä, ettei jollain kirjoituksella ollut hyvää / osuvaa otsikkoa. Senkus kirjoitti menemään mitä mieli kynälle tarjosi. Kumittaminenkaan ei tullut kyseeseen mustekynän kanssa. Nyt istun vain tylsästi näppis sylissä ja mietin mitä tähän kirjoitan – onko se sopivaa ja voiko sen asian kertoa tarvittaessa koko maailmalle?

Blogin nimi. Niin, olen kova musiikin kuuntelija, etenkin klassisen. Nimi vain jotenkin ja yhtäkkiä kumpusi päästä, ei sille ole sen suurempaa tai ihmeellisempää selitystä. Tämähän on vain minua varten, mutta kuten aikaisemmin totesin, jos joku tätä joskus jotakin kautta eksyy lukemaan, en ole siitä ollenkaan vihainen – päinvastoin. Ehkä joku kirjoituksistani laittaa jonkun ajattelemaan jotain todella tärkeää – tai sitten vain kokoemaan myötähäpeää. Väliäkö sen.